Nimeni on Henry Aho. Suurin piirtein nelikymppinen mies Teuvalta, Etelä-Pohjanmaalta. Ajattelin aloittaa, noin kymmenettä kertaa, blogin. Mietin, että voisin kirjoitella tänne mitä mielessä milloinkin liikkuu. Minulta kysytään melko usein, mitä kirjailijat ajattelevat. No, tämmöisiä.
Olen siis kirjailija. Olen erittäin tuottelias kirjailija, sanotaan. Miten sä ehditkin tehdä niin paljon, kysytään. Voin kertoa salaisuuden. En tee paljoa, olen laiska. Hyvin laiska.
Olen sellainen ihminen, joka ei tee lähimainkaan kaikkea mitä pystyisi, mutta on silti kateellinen muille. Miksi minä en pääse isoon kustantamoon? Miksi minun kuvaani ei ole kirjamessuilla R-Kioskin kokoisessa lakanassa? Miksi minun kirjani myyvät vain vajaa tuhat kappaletta. Miksi, miksi, miksi? No miksiköhän!
Olin kesän kesätoimittajana paikallislehdessä. On tämä sitten tekosyy tai ei, niin sen jälkeen on ollut hankala kirjoittaa proosaa. Se on eri taiteenlaji. Mutta en voi vedota siihenkään, että on käynnistysvaikeuksia, sillä kirjoittamalla tulisi edes lehtijuttuihin verrattavaa tylsää fiktiota. Minulla ei ole työhuonetta. Tässä siis syy! Toisaalta, minulla on mökki Sundomissa, meren rannalla. Voin milloin tahansa ajaa 80 kilometrin matkan ja päästä omaan rauhaan. Joten siinä meni sitten sekin. Ei ole inspiraatiota. No, ei ole koskaan oikein ollutkaan. Tai on, mutta ei siten, että jokin kuningasajatus tulisi yhtäkkiä päähän ja olisi pakko kirjoittaa tunti- ja päiväkausia. Aina se on vaan pitänyt istua alas ja aloittaa. Jos ei muuten niin väkisin.
Minulla on paljon mielessäni, mikä minun kohdallani tarkoittaa stressiä. Tiedän, että minun täytyy mennä jonnekin, aika moneenkin paikkaan, muutaman viikon sisällä. Stressaan näitä juttuja. Ennen nukahtamista käyn mielessäni läpi mitä teen ja miten. Joskus tunninkin ajattelen vain esimerkiksi sitä, mitä sanon puolen tunnin esiintymisessä. Ajatukset eivät jätä rauhaan. En osaa keskittyä, tai jos osaan, keskityn vääriin asioihin. Olenhan minä esiintynyt sen verran, että se menee vanhalla rutiinilla, mutta kerropa se aivoilleni.
Olen tullut siihen lopputulokseen, että suurin syy ylipäätään kaikkeen on laiskuus. Tahdon saada menestystä ja rahaa mahdollisimman vähällä vaivalla. On paljon mukavampaa mennä aamulla sohvalle katsomaan sarjoja HBO:lta kuin aukaista tekstinkäsittely. Miten tästä nyt siis yli? Miten kannustan itseäni? Miten opetan aivoni olemaan murehtimatta täysin tyhjänpäiväisiä juttuja? Miten innostuisin niin paljon, kuin reilu kymmenen vuotta sitten kirjoittaessani esikoisteosta?
Onks ideoita?
Tarinalle pitää mielestäni olla syy, aihe. Aihe, josta haluat myös muiden kiinnostuvan, josta välttämättä haluat kertoa. Väinö Linna on kirjoittanut Tuntemattoman sotilaan varmasti purkaakseen sodan aiheuttaman traumansa, mutta myös siksi, että kaikki tietäisivät. Samoin Anneli Kanto. Kirjoitti Veriruusut ja Lahtarit, koska halusi, että jälkipolvet tietävät…. Sinuhen perimmäistä syytä voi vain aprikoida, mutta sellaisiin teksteihin pystyvät vain nuo nerot, mestarit. Meidän on turha yrittää yltää sinne asti…hehe.. Joten – se laiskuus on tekosyy. Jos on tarve ja tietämys mistä kirjoittaa, niin kyllä silloin tekstiäkin syntyy!
Samaistun niin paljon!
Ei valitettavasti oo vinkkejä, mutta jään odottomaan jos joku muu keksisi jotain fiksua.
Kirjoita jotain uutta, jota et ole ikinä ajatellut kykeneväsi kirjoittaa. Kaikki uusi innostaa!